Ensimmäisenä vuonnani kirjallisuustieteen parissa sain kuulla yhdeltä opettajalta painokkaan neuvon: “Älä kirjallisuusanalyysia tehdessäsi diagnosoi henkilöhahmoja.” Opettaja käytti esimerkkinä Nuoren Wertherin kärsimykset -teoksen nimikkohenkilöä, jonka tunnontuskia ei voi hänen mukaansa pistää masennusdiagnoosin piikkiin. Kyseisen opettajan kanssa samaa mieltä on lääketieteilijä Peter Perkins (2013) sanoessaan, että fiktion henkilöhahmoja on mahdotonta sovittaa ihmisille tarkoitettuihin diagnoosiluokitteluihin. Tässä blogikirjoituksessa pureudun siihen, miksi ohitin kandidaatintutkielmassani opettajani sekä Perkinsin näkemykset ja päädyin antamaan tarkastelemani teoksen toiselle päähenkilölle peräti kaksi diagnoosia.
Kandidaatintutkielmani käsitteli John Steinbeckin klassikoksi muodostunutta Hiiriä ja ihmisiä -pienoisromaania, joka ilmestyi 1930-luvun laman keskellä vuonna 1937. Lama onkin vahvasti läsnä pienoisromaanin tarinassa, joka kuvaa kahden kodittoman maatilatyöntekijän – Georgen ja Lennien – elämää Yhdysvalloissa. George ja Lennie ovat koko teoksen ajan erottamaton parivaljakko, koska Lennie ei pärjää vammaisuutensa vuoksi yksin: hän ei hahmota voimiaan ja päätyy siksi olemaan vaaraksi eläimille ja jopa ihmisille. Vammaistutkimukseen nojautuvissa teosanalyyseissa Lennien hahmo määritellään yleensä kehitysvammaiseksi, autistiseksi tai molemmiksi. Yhdyin tutkielmassani tulkintaan siitä, että Lennie on kehitysvammainen autisti.
Diagnoosit voivat avata näkymiä historiaan ja nykyisyyteen
Keskusteltaessa henkilöhahmojen diagnosoinnin mielekkyydestä pitäisi mielestäni kysyä, rikastaako hahmon diagnosoiminen kirjallisuusanalyysia. Tutkielmani kohdalla rikasti. Vaikka autismi ja kehitysvammaisuus saivat paikkansa diagnoosiluokitteluista vasta Hiiriä ja ihmisiä -teoksen ilmestymisen jälkeen, ne ovat olleet ilmiöinä yhtä kauan olemassa kuin me ihmiset. Lennien hahmon tutkiminen avasikin kiinnostavan ja kauhistuttavan näköalan siihen, miten näitä ilmiöitä käsitteistettiin 1930-luvulla “vajaamielisyydeksi”, joka piti sisällään neuroepätyypillisyyden lisäksi köyhyyden sekä tietyt etniset ryhmät. “Vajaamielisinä” pidetyt yksilöt altistettiin rodunjalostukseen pyrkiville eli eugenistisille toimenpiteille, kuten sterilisaatiolle. Yksi Hiiriä ja ihmisiä -teoksen hahmoista sanookin, että myös Lennie joutuisi näiden toimenpiteiden uhriksi ilman Georgea.
Hiiriä ja ihmisiä ei sisällä pelkästään kaikuja menneisyydestä, vaan se myös heijastelee nykyistä suhtautumista autisteihin ja kehitysvammaisiin. Kirjallisuudentutkija Sonya Freeman Loftis (2015) esittääkin omassa teosanalyysissaan pelottavan totuudenmukaisen näkemyksen siitä, että Lennien kuoleminen teoksen lopussa edustaa autismin ja kuoleman välistä kulttuurista yhteyttä. Tämä yhteys näkyy Loftiksen mukaan myös nykypäivän mediassa esimerkiksi siten, että autistisen lapsensa tappaneet vanhemmat on kehystetty uutisissa kerta toisensa jälkeen ylikuormittuneiksi uhreiksi tai armollisiksi enkeleiksi.
Lennien hahmo on lisäksi vaikuttanut moderniin käsitykseemme kehitysvammaisuudesta. Räikein esimerkki tästä on se, että kehitysvammaisuuden arviointi perustui Texasin oikeudessa vuosina 2004–2017 Lennien piirteisiin diagnostisten välineiden sijasta (American Association on Intellectual and Developmental Disabilities 2017). Tätä taustaa vasten olisi omituista väittää, ettei Lennietä voisi luonnehtia kehitysvammaiseksi.
Diagnooseilla on omat vaaransa
Vaikka hahmon diagnosointi voi rikastaa kirjallisuusanalyysia, diagnoosit eivät ole itseisarvoja ja niillä on omat vaaransa. Diagnosoitu hahmo saattaa nimittäin menettää kaunokirjalliset erityispiirteensä ja muuttua pelkäksi luetteloksi patologisoituja oireita. Näihin oireisiin keskittyessämme diagnosoidun hahmon ja muiden hahmojen välille kasvaa helposti kuilu. Tämä kuilu saa meidät miettimään hahmojen eroavaisuuksia sen sijaan, että näkisimme, mitä kaikkea hahmot jakavat. Tämä sama vaara on läsnä myös ihmisten diagnosoinnissa. Vastauksena ei ole kuitenkaan diagnooseista hiljeneminen vaan vammaisuuden ja vammattomuuden vastakkainasettelun kyseenalaistaminen, johon pyrin myös kandidaatintutkielmassani.
Vastakkainasettelun haastamisessa apunani toimivat kirjallisuudentutkija Evan Chaloupkan ajatukset. Chaloupkan (2017) mukaan Lennien autistiset piirteet leviävät niin vammattomiin henkilöhahmoihin kuin teoksen kerrontaankin. Esimerkiksi Lennien tapa toistaa sanoja ja fraaseja ilmenee dialogissa sekä kerronnassa toistojen hyödyntämisenä. Chaloupkan ajatukset osoittavat, miten kaunokirjallisuus venyttää diagnoosien kaltaisten kategorioiden rajoja. Tällä rajojen venyttämisellä on nähdäkseni eettistä potentiaalia: se voi saada lukijat ymmärtämään, että vammaisuus ei ole vain joidenkin ihmisten “ongelma” vaan erottamaton osa kaikkea ihmisyyttä.
Yleistyksiä vastaan täytyy taistella
Kirjallisuus on representoinut eri ihmisryhmiä jo kauan ennen kuin näille ryhmille on annettu nimityksiä, ja näillä representaatioilla on valtaa riippumatta siitä, tunnistammeko sitä. Vaikka kieltäytyisimme hahmojen diagnosoimisesta kirjallisuudentutkimuksessa kokonaan, tämä ei estäisi Hiiriä ja ihmisiä -teoksen lukijoita tekemästä omia päätelmiään Lennien kehitysvammaisuudesta ja autismista. Nämä päätelmät saattavat puolestaan johtaa yleistyksiin siitä, että kaikki kehitysvammaiset tai autistit ovat Lennien kaltaisia. Näin kävikin Texasin oikeudessa. Taistellaksemme ihmisryhmistä tehtyjä yleistyksiä vastaan meidän täytyy ensin tunnistaa ja tunnustaa näiden ihmisryhmien olemassaolo, myös kirjallisuudessa.
Lähteet:
American Association on Intellectual and Developmental Disabilities. (2017). Supreme Court Finds that Reliance on Briseño Factors is Incompatible with the Eighth Amendment. March 29, 2017. Haettu 30.7.2025.
https://aaidd.org/news-policy/news/releases/2017/03/29/supreme-court-finds-that-reliance-on-brise%C3%B1o-factors-is-incompatible-with-the-eight-amendment
Chaloupka, E. (2017). Intersubjectivity and Narrative Technique in Of Mice and Men and 'Johnny Bear’. Journal of Narrative Theory, 47(3), 403–426. https://doi.org/10.1353/jnt.2017.0018
Loftis, S. F. (2015). Imagining Autism: Fiction and Stereotypes on the Spectrum.
Luomanen, E. (2024). “Nobody’d listen to us.” Vammaisiin henkilöhahmoihin kohdistuvan stigman ja ambivalenssin ilmeneminen John Steinbeckin teoksessa Of Mice and Men. Kandidaatintutkielma. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024043024464
Perkins, P. (2013). The misapplication of medical science to literature. Journal of the Royal Society of Medicine, 106(4), 118–119. https://doi.org/10.1177/0141076813479195
Eevi Luomanen on Turun yliopiston opiskelija, joka on suorittanut kandidaatin tutkinnon yleisestä kirjallisuustieteestä (HuK). Nykyään Luomanen opiskelee suomen kielen maisteriohjelmassa, ja gradunsa hän suunnittelee tekevänsä autismiin liittyvästä kielenkäytöstä. Vapaa-ajallaan Luomanen tekee vammaisaktivismia erityisesti autismin näkökulmasta.