Siitä tulee kesäkuussa 10 vuotta, kun ensimmäisen kerran, tuolloin vielä kandivaiheen opiskelijana, osallistuin vammaistutkimuksen päiville Helsingissä tieteiden talolla. Arkistot eivät valehtele, ja niiden mukaan tuona vuonna, 2016, ohjelmassa oli työryhmien ja pääpuheenvuorojen lisäksi yleiskeskustelu tutkimuspolitiikasta, jota Joel Kivirauma alusti.
Vammaistutkimuksen seuran 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi haluaisin palata ensimmäisiin vammaistutkimuksen päiviini ja pohtia tutkimuspolitiikkaa. Tutkimuspolitiikka eittämättä kehystää kaikkien tutkijoiden toimintaa ja tulevaisuuden näkymiä, mutta näin nuorena tutkijana, joka on siirtymässä post-doc vaiheeseen, sitä tulee mietittyä erityisellä painoarvolla, kun pohtii omaa paikkaa akateemisen maailman kiihtyvässä tahdissa. Tätä akateemista vaihetta on kutsuttu osuvasti myös pullonkaulaksi.
Monitieteisyyden nuorallatanssi
Tiede- ja tutkimuspolitiikassa korostetaan tieteidenvälisyyttä ja monitieteisyyttä. Minulle vammaistutkimus on aina näyttäytynyt monitieteisenä ja eri tieteenalojen rajapintoja leikkaavana. Kasvatustieteessä ja sukupuolentutkimuksessa, joiden parissa olen viettänyt suurimman osan akateemista elämääni, vammaistutkimus on ollut luonteva kumppanitieteenala. Tässä mielessä voisi ajatella, että vammaistutkimus ja sitä tekevät tutkijat olisivat juuri niitä ihanneyksilöitä, joita moni- ja poikkitieteisyyttä korostavassa ilmapiirissä yliopiston halutaan tuottavan.
Vaikka monitieteisyyden nimeen vannotaan tutkimuspolitiikassa, akateemisessa maailmassa on paljon “yksitieteisyyttä”, jonka kanssa monitieteistä tutkimusta tekevä tutkija joutuu luovimaan.
Apurahoja hakiessa monitieteinen vammaistutkija joutuu useimmiten harjoittamaan tieteenalavalintaan liittyvää akrobatiaa ja suhteuttamaan omaa hakemustaan vakiintuneempien tieteenalojen listaukseen. Laittaisinko tutkimukseni tieteenalaksi sosiologian, politiikan tutkimuksen vai kenties yhteiskuntapolitiikan? Entä miten hakemustani arvioiva sosiologian professori mahtaa mieltää vammaistutkimuksen, en miltä hakemuksen sosiologisuus mahtaa hänestä vaikuttaa? Entä jos lisään viittauksen Giddensiin? Tällaisen pohdinnan ääreltä olen löytänyt itseni apurahahakemuksia laatiessani ja lähettäessäni.
Eikä tämä nuorallatanssi rajoitu vain apurahahakemuksiin, vaan myös tieteelliseen julkaisemiseen. Oma väitöskirjani koostuu osajulkaisuista eli tieteellisistä artikkeleista. Olen pitänyt ensiarvoisen tärkeänä sitä, että me vammaistutkijat julkaisemme, tai ainakin pyrimme julkaisemaan, myös muissa kuin vammaistutkimukseen erikoistuneissa lehdissä, kuten niissä sosiologian tai politiikan tutkimuksen lehdissä. Omat kokemukseni ovat kuitenkin osoittaneet, että pyrkimykset yhdistää vammaistutkimus jonkin perinteisemmän tieteenalan keskusteluihin saattaa kyseenalaistaa käsikirjoituksen soveltuvuuden kyseiseen lehteen julkaistavaksi. Ei toki aina, mutta nähdäkseni tämä kertoo siitä, miten akateemisessa julkaisukulttuurissakin monitieteisyys saattaa aiheuttaa kitkaa.
Katse seminaarihuoneisiin ja niiden liepeille
Vammaistutkimus on toki paljon muutakin kuin vammaistutkijoiden menestyminen apurahahakemuksissa tai heidän julkaisemansa artikkelit. En halua liikaa romantisoida kaikkea sitä ruohonjuuritasolla tapahtuvaa tieteenalan elinvoimaisuutta tukevaa työtä, jota suuri osa meistä täälläkin eri yhteyksissä päivittäin tekee. Ruohonjuuritason elinvoimaisuustyön huomioiminen ei tarkoita rakenteellisten seikkojen sivuuttamista.
Minun tutkijuuttani vammaistutkijana kehystää myös tieteenalan orastava vakiintuminen. Mínä olen opiskellut yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen opintokokonaisuuden, ja vammaistutkimuksen professuuri on ollut olemassa lähes koko sen ajan, jonka olen ollut yliopistolla. Lisäksi minulla on ollut erilaisia teoreettisia ja metodologisia koulukuntia, joiden varaan tukeutua tai joita vastaan argumentoida. Minun ei ole tarvinnut oikeuttaa tutkimuksellisia lähtökohtiani.
Lisäksi minulla on ollut ympärillä kasvava joukko eri uravaiheissa olevia vammaistutkijoita erilaisine lähestymistapoineen ja tutkimusaiheineen, joista inspiroitua ja joista keskustella seminaarihuoneissa ja niiden liepeillä. Juuri seminaarihuoneissa ja niiden liepeillä olevat tilat ovat niitä paikkoja, joissa tieteenalan omaleimaisuus viime kädessä muodostuu. Muistan, kun selasin vuoden 2024 vammaistutkimuksen päivän abstraktikirjaa ja havahduin, että ilokseni en tunne puoliakaan puhujista ja aiheiden kirjokin ylitti ennakko-odotukseni.
Olivatpa rahoitukseen tai julkaisemiseen liittyvät rakenteelliset ongelmat kuinka akuutteja tai merkittäviä tahansa, on nähdäkseni tärkeää huomioida myös ruohonjuuritasolla tapahtuva, tieteenalan elinvoimaisuutta rakentamaan pyrkivä toiminta.
Tieteellisten seurojen merkitys tämänkaltaisen ruohonjuurelta lähtevän tutkimustoiminnan synnyttämisessä, vaalimisessa ja kehittämisessä on ensisijaisen tärkeä. Joten onnea 20-vuotias vammaistutkimuksen seura ja kiitos kaikille menneille, nykyisille ja tuleville jäsenille ja aktiiveille.
Pekka Koskinen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla ja vammaistutkimuksen seuran hallituksen jäsen. Teksti on muokattu versio 20-juhlavuosikokouksessa pidetystä nuoren tutkijan puheenvuorosta.