Yhteiset leikkisyyden hetket ovat näiden lasten kanssa usein kuin saippuakuplat – ne ovat säihkyviä ja täynnä sateenkaaren värejä, mutta voivat väärinkäsiteltyinä hetkessä kadota (kirjoittajan vapaa käännös Helen Potterin kuvauksesta artikkelissa Watson et al. 2018).
Väitöskirjassani tutkin huumoria kouluikäisten vaikeimmin kehitysvammaisten ja monivammaisten lasten elämässä. Olen sitoutunut näkemään lapset kykenevinä sosiaalisina toimijoina, vaikka heidän tapansa kommunikoida on epänormatiivista ja pääasiassa ei-verbaalista. He myös tarvitsevat monessa asiassa muiden tukea. Tämä saa minut jatkuvasti pohtimaan, miten he voisivat itse tulla tutkimuksessani kuulluiksi mahdollisimman hyvin. Mikä on heille tärkeää? Mitä he haluavat kertoa? Miten he kertovat? Miten osaan tulkita heitä oikein? Caldwellin (2012) mukaan heidän kuuntelemisensa vaatii kuuntelemista kaikilla aisteilla.
Nämä pohdinnat ovat vaikuttaneet aiheeseeni ja tutkimusasetelmaani. Ajattelen, että huumoriin keskittymällä voin tavoittaa lasten kokemuksia ja mahdollisuuksia monilla eri tasoilla. Kerään aineistoa etnografisilla menetelmillä, mistä keskeisimpänä on lasten havainnointi arjen eri ympäristöissä. Lisäksi hyödynnän valokuvia ja videoita, käyn keskusteluja ja haastattelen lähi-ihmisiä. Tämä ei mielestäni kuitenkaan riitä, jos haluan, että lapsilla on mahdollisimman monipuolisesti tilaisuuksia jakaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan, vaan tarvitaan myös minun ja lapsen välistä kohtaamista ja vuorovaikutusta. Tässä blogitekstissä haluan kuvata näitä yhteisiä hetkiä ja niiden merkitystä tutkimuksen kannalta. Ajattelen, että tutkijan omat kokemukset ja tunteet voivat olla hyödyllinen tai jopa välttämätön työkalu rationaalisuuden ihanteen sijaan.
Yhteiset vuorovaikutushetket tiedonlähteenä
Tutkimuksen aikana olen viettänyt tutkimukseen osallistuvien lasten kanssa yhteisiä vuorovaikutushetkiä, joiden tarkoituksena on mahdollistaa lapsille tiedon tuottaminen eleiden, toiminnan, leikin ja yhdessä olemisen kautta. Osa tilanteista on saanut alkunsa spontaanisti, osaa olen etukäteen valmistellut. Vuorovaikutus on tapahtunut monissa eri paikoissa – koulussa välitunnilla, iltapäivätoiminnassa, siirtymissä, retkillä, kotona, tilapäishoidossa. Välillä hetket ovat olleet nopeasti ohi, välillä niihin on jääty yhdessä viipymään. Se millaisiksi ne ovat muotoutuneet, on vaihdellut riippuen lasten persoonallisuudesta, mieltymyksistä, mielialoista ja ympäröivästä tilasta, mutta myös minun tunnetilani ja toimintani ovat vaikuttaneet niihin.
Olen hyödyntänyt vuorovaikutushetkissä Voimauttavaa vuorovaikutusta (Tikoteekki i.a.a) ja Rohkaisinta (Tikoteekki i.a.b), jotka ovat olemuskielisten henkilöiden kanssa käytettäväksi suunniteltuja kommunikaatiomenetelmiä. Voimauttava vuorovaikutus on kiireetöntä vierellä olemista, lapsen aloitteiden huomioimista ja niihin vastaamista, matkimista ja leikkiin mukaan menemistä. Rohkaisimen käyttö on asioiden kokeilemista ja reaktioiden tulkintaa. Olen saattanut ottaa mukaani erilaisia esineitä, kuten matkivan linnun, pierulimaa, tekoviikset, naurupussin, välkkyvän pellenenän tai täriseviä leluja ja katsonut mitä näillä lapsen kanssa saamme aikaan. Välillä olen hyödyntänyt ympäristöä erilaisissa kokeiluissa. Käytännössä yhteiset hetket ovat sisältäneet vierekkäin hengailua, silmiin tuijottelua, halauksia, silittämistä, musiikin kuuntelua, kuvien, videoiden ja ohjelmien katselua, leikkimistä, höpöttelyä ja höpsöttelyä, mutta myös rajojen asettamista, torjutuksi tulemista ja väärinkäsityksiä. Välillä olen löytänyt itseni lattialta lapsen kanssa simpukka-asennosta makaamasta, ajautunut takaa-ajoleikkiin koulun käytävillä ja sotkeutunut pierulimaan.
Mitä näissä hetkissä olen oivaltanut? Ainakin sen, että yhteys ja yhteinen hauskuus vaatii sitä, että olen aidosti kiinnostunut ja läsnä. Niin kuin nyt yleensä kaikkien lasten kanssa. Olen sanonut kiireessä heippoja, joihin en ole saanut vastausta. Olen sanonut heippoja pysähtyen hassuttelemaan ja saanut lämpimän reaktion tai tervehdyksen. Lelukassi on tehnyt minusta lähestymisen arvoisen henkilön. Kun lapsi kolmatta kertaa on valinnut naurupussin, joka puristaessa räkättää, olen tiennyt sen olevan mieleinen. Olen kokenut mitä tapahtuu, kun epäluottamus vaihtuu luottamukseksi. Olen antautunut liian riehakkaaseen loruttelukutitusleikkiin, josta seurannut turhautuminen ja häpeä ovat osoittaneet, miten ympäristö asettaa rajoja huumorille. Olen joutunut toteamaan, ettei saippuakuplien puhaltaminen kanssani ole läheskään yhtä hauskaa kuin lempityöntekijän kanssa, ja että käden nostoon voi vastata liian innokkaasti. Olen oivaltanut yhteyden ja huumorihetkien ihanuuden, voiman, vaihtelevuuden ja haurauden.
Ajattelen, että vuorovaikutushetket ovat monella tasolla merkityksellisiä tiedonlähteitä. Ne antavat mahdollisuuden kysyä lapselta asioista ja tuottavat kokemuksia siitä, miten ympäristö vaikuttaa minuun sekä lapseen; miten lapsi vaikuttaa minuun ja minä häneen; miten yhteys ja ymmärrys syntyy (tai ei synny), vaihtelee tai loppuu; ja miltä tämä kaikki tuntuu. Kokonaiskäsitys lapsesta ja hänen elämästään alkaa muodostua kuitenkin vasta ajatusprosessin kautta, jossa kokemukseni ja muu aineisto käyvät vuoropuhelua. Tässä prosessissa en voi olla ulkopuolisen tarkkailijan roolissa, joka näennäisen objektiivisesti pyrkii analysoimaan aineistoa. Sen sijaan minulla on velvollisuus ja oikeutus avoimesti tarkastella subjektiivisuuttani sekä tietämisen rajoja.
Lähteet
Caldwell, P. (2012). Listening with All Our Senses. Brighton: Pavilion.
Tikoteekki. (I.a.a). Voimauttava vuorovaikutus. https://www.kehitysvammaliitto.fi/tikoteekki/toimintamallit/voimauttava-vuorovaikutus/
Tikoteekki. (I.a.b).Rohkaisin. https://www.kehitysvammaliitto.fi/tikoteekki/toimintamallit/rohkaisin/
Watson, D., Jones, A., & Potter, H. (2018). Expressive Eyebrows and Beautiful Bubbles: Playfulness and Children with Profound Impairments. Teoksessa T. Curran, K. Runswick-Cole, & K. Liddiard (toim.) The Palgrave Handbook of Disabled Children’s Childhood Studies. Palgrave Macmillan UK, 177–190. https://doi.org/10.1057/978-1-137-54446-9_13
Marjaana Hakala on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Suomen Vammaistutkimuksen Seuran hallituksen varajäsen. Hän tutkii huumoria vaikeimmin kehitysvammaisten ja monivammaisten lasten elämässä. Tutkimusta ovat rahoittaneet Tukilinja-säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto.