Rakenteellinen sosiaalityö on nousemassa sosiaalipolitiikan keskiöön. Se ei ole enää vain lakitekstin pykälä, vaan tapa katsoa yhteiskuntaa uudella tavalla ja nähdä, millaisista rakenteista eriarvoisuus kumpuaa ja miten niitä voidaan muuttaa. Sosiaalihuoltolain (1301/2014, 7 §) mukaan rakenteellisen sosiaalityön tehtävänä on tunnistaa ja korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. Mutta miten tämä tehtävä toteutuu vammaissosiaalityössä? Ja millaiseen tietoon se nojaa?
Näitä kysymyksiin etsittiin vastauksia Rakenteellisen vammaissosiaalityön tietoperusta ja -käytännöt hyvinvointialueilla (RAVATTI) tutkimushankkeessa (2023–2025), jota rahoitti sosiaali- ja terveysministeriö ja joka toteutettiin Itä-Suomen ja Lapin yliopistojen yhteistyönä. Hankkeen tutkimusryhmä tutki rakenteellista vammaissosiaalityötä kolmesta näkökulmasta: sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden käytäntötiedon, institutionaalisen vaikuttamistiedon sekä vammaisten ihmisten tulevaisuusvisioiden näkökulmasta. Tulokset kertovat paitsi tiedon sirpaleisuudesta ja rakenteellisista esteistä, myös mahdollisuudesta rakentaa uudenlaista tiedon demokratiaa, jossa tieto toimii oikeuksien ja yhteiskunnallisen muutoksen välineenä.
Tieto on hajallaan
Sosiaalityöntekijöiden kokemukset toivat esiin ristiriidan. Tietoa kyllä kerätään, mutta se ei jalostu päätöksenteon tai palvelujen kehittämisen tueksi rakenteellisen sosiaalityön tarkoittamalla tavalla. Tietojärjestelmät ovat hajanaisia ja aikaa vieviä, ja tärkeä, arkeen ja osallisuuteen kiinnittyvä tieto jää piiloon numeraalisten mittareiden taakse. “Excel-tieto” ei kerro elämän todellisuudesta, jossa ihmiset yrittävät luovia monimutkaisten palvelurakenteiden keskellä. Sosiaalityöntekijät toivoivat tietotyöhön enemmän keskustelua, yhteistä ymmärrystä ja johdon tukea. Rakenteellisessa sosiaalityössä tarvitaan kokonaiskuvaa, jossa näkyvät niin työntekijöiden ammatillinen tieto kuin asiakkaiden kokemukset ja havainnot palvelujärjestelmän toimivuudesta.
Monet työntekijät kuvasivat rakenteellista työtä tärkeäksi, mutta vaikeasti toteutettavaksi. Resurssipula, kiire ja epäselvät rakenteet tekevät siitä helposti ylimääräisen velvollisuuden, ei työn sisäänrakennettua osaa. Tulevaisuuden rakenteellinen vammaissosiaalityö tarvitsee resursointia, selkeitä rakenteita ja ennen kaikkea arvostusta ja ymmärrystä siitä, että kyse on yhteiskunnallisesta muutostyöstä, ei hallinnollisesta lisätehtävästä.
Vaikuttamistieto on demokratian ydintä
Tutkimuksen toinen kokonaisuus liittyi institutionaaliseen vaikuttamistietoon eli siihen tietoon, jota vammaisneuvostot, sosiaaliasiavastaavat ja järjestöt tuottavat. Tämä tieto tekee näkyväksi asioita, joita tilastot eivät tavoita, esimerkiksi esteitä osallisuudelle, epäoikeudenmukaisia päätöksiä tai palveluiden katvealueita. Tutkimuksen johtopäätös oli selvä. Vaikuttamistietoa ei tule nähdä pelkkänä mielipiteenä, vaan yhteiskunnallisesti merkittävänä tiedon lajina. Se on osa demokraattista tiedontuotantoa, jossa eri toimijat - niin ammattilaiset, asiakkaat kuin järjestötkin - tuottavat ja tulkitsevat tietoa yhdessä.
Moniääninen tietoperusta on välttämätön, jos halutaan ymmärtää vammaisten ihmisten elinoloja kokonaisuutena. Kun kokemustieto, ammatillinen tieto ja tutkimus kytketään yhteen, voidaan kehittää palveluja, jotka vastaavat todellisiin tarpeisiin – ei vain hallinnon tavoitteisiin.
Tieto, osallisuus ja tulevaisuus
Tutkimuksessa kerätyt vammaisten ihmisten tulevaisuusvisiot korostavat, että tieto ja osallisuus kulkevat käsi kädessä. Vammaissosiaalityö on tietotyötä, jossa arjen kokemus, yhteiskunnallinen analyysi ja palvelujärjestelmän ymmärrys limittyvät toisiinsa. Kun vammaiset ihmiset nähdään tiedon tuottajina eikä pelkästään tiedon kohteina, syntyy kokonaan uudenlainen näkökulma hyvinvointialueiden kehittämiseen. Tutkimus osoitti, että vammaisten ihmisten osallistuminen tiedontuotantoon on myös demokraattinen ja eettinen vaatimus.
Kohti yhteistä tietoperustaa
Tutkimuksessa korostui, että tieto on yhteiskunnallista valtaa ja siksi sen on oltava jaettua, avointa ja moniäänistä. Rakenteellinen vammaissosiaalityö tarvitsee tiedon demokratisointia eli siirtymää hallinnollisesta raportoinnista yhteiseen, dialogiseen tietotyöhön.
Hyvinvointialueiden on vahvistettava tätä perustaa monin tavoin. Tietojärjestelmien ja tiedonkeruun rakenteita on kehitettävä niin, että ne yhdistävät määrällisen ja laadullisen tiedon ja tekevät sosiaalityön ja asiakkaiden näkökulmat näkyviksi. Tiedolla johtamisen käytäntöjä tulee uudistaa osallistavammiksi, jotta työntekijöiden, asiakkaiden ja vammaisneuvostojen tuottama tieto tulee osaksi päätöksentekoa. Myös vaikuttamistieto on tunnustettava pysyväksi osaksi virallista tiedonhallintaa.
Lisäksi tarvitaan pysyviä ja tavoitteellisia yhteistyörakenteita yliopistojen, hyvinvointialueiden ja kansalaisjärjestöjen välille. Vain näin voidaan varmistaa, että käytännön tietotyö ja palvelujen kehittäminen perustuvat ajantasaiseen tutkimustietoon, jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteiseen oppimiseen.
Lopulta kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta siirtymästä, jossa hallinnollisesta ja palvelulähtöisestä ajattelusta edetään kohti vahvempaa vammaisuuden sosiaalista mallia, joka kytkeytyy tiedon, oikeuksien ja osallisuuden periaatteisiin. Tämä merkitsee vammaisuuden sosiaalisen ja tiedollisen mallin uudenlaista yhdistymistä sekä ymmärrystä siitä, että vammaisuus on myös tiedollinen ja poliittinen kysymyksenä. Rakenteellinen vammaissosiaalityö tarjoaa tässä kehyksessä välineen, jonka kautta tieto, toiminta ja oikeudet voivat muodostaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen perustan, joka rakentaa yhdenvertaisempaa, osallistavampaa ja tiedollisesti oikeudenmukaista yhteiskuntaa.
Jari Lindh on sosiaalityön yliopistonlehtori ja dosentti Lapin yliopistossa. Hänen tutkimustoimintansa keskittyy sosiaalityön, sosiaalisen kuntoutuksen, yhteiskuntapolitiikan ja vammaistutkimuksen rajapintaan, erityisesti rakenteellisen ja relationaalisen sosiaalityön kehittämiseen. Hän tarkastelee vammaisten henkilöiden ja muiden haastavassa asemassa olevien ryhmien osallisuutta, toimijuutta ja tiedollista asemaa hyvinvointivaltion muutoksessa sekä poliittisen hallinnan ja institutionaalisen tiedontuotannon näkökulmasta.