Vammaistutkimuksen päivässä elokuussa Helsingin yliopistolla tarkasteltiin tänä vuonna vammaisten ihmisten historiaa ja nykypäivää. Päivän aikana keskusteltiin mm. laitoshoidon perinnöstä, tutkimuksen etiikasta ja marginalisoitujen ryhmien asemasta. Yhtenä vahvana teemana nousi esiin myös työelämä.
Suomen Vammaistutkimuksen Seuran hallituksen varajäsenenä vedin sessiota, jossa tarkasteltiin vammaisten ihmisten asemaa työelämässä. Puheenvuoroissa ja keskusteluissa toistuivat samat kysymykset: miten työelämä tunnistaa osaamisen, ketä pidetään pätevänä ja millaisia oletuksia vammaisuuteen edelleen liittyy.
Yksi päivän pysäyttävimmistä keskusteluista mielestäni käsitteli vammaisuuden kertomista työelämässä. Tutkimusten mukaan vammaiset työntekijät joutuvat usein tekemään enemmän töitä vakuuttaakseen muut osaamisestaan. Työelämässä elää edelleen oletuksia, joissa vammattomuutta pidetään normina ja vammaisuus nähdään helposti poikkeamana tästä normista.
Vammaisuudesta kertominen voi vaikuttaa siihen, miten henkilön ammatillinen ja sosiaalinen kompetenssi arvioidaan. Kun ihminen kertoo olevansa vammainen, esimerkiksi tilanteessa, jossa hän voi valita kertooko vaikkapa näkövammastaan vai ei, häntä ei enää aina tarkastellakaan ensisijaisesti koulutuksensa, kokemuksensa tai saavutustensa kautta. Osaamisen rinnalle tai jopa sen edelle voi nousta vammaisuus. Tällöin vammainen työntekijä joutuu kantamaan niin sanottua todistamisen taakkaa: hänen on jatkuvasti osoitettava kykynsä uudelleen tilanteissa, joissa muiden pätevyyttä pidetään itsestään selvänä.
Moni tunnistaa ilmiön siitä, että vammaisen työntekijän odotetaan olevan keskimääräistä pätevämpi saadakseen saman arvostuksen kuin muut. Työelämän tutkimuksessa tätä on kuvattu tilanteena, jossa vammainen henkilö joutuu ylisuorittamaan tullakseen nähdyksi tasavertaisena ammattilaisena.
Keskusteluissa nousi esiin myös taloudellinen näkökulma. Vammaiset ihmiset saatetaan edelleen nähdä kustannuksena tai riskinä sen sijaan, että huomio kohdistuisi osaamiseen, koulutukseen ja työpanokseen. Työjärjestelyihin tai saavutettavuuteen liittyviä tarpeita voidaan korostaa enemmän kuin niitä hyötyjä, joita monimuotoinen työyhteisö ja erilaiset kokemukset tuovat organisaatioille.
Teema kosketti myös omaa tutkimusaluettani. Esittelin sessiossa näkökulmia vammaisten pappien kokemuksiin kirkon työssä. Vammaisten pappien kertomuksissa näkyy samoja ilmiöitä kuin muuallakin työelämässä: osaamista joudutaan perustelemaan, työkykyä arvioidaan tavallista tarkemmin ja vammaisuus saattaa määrittää muiden käsityksiä ammatillisesta identiteetistä enemmän kuin työntekijä itse haluaisi. Toisaalta tutkimukseni osoitti, että vammaisuus ei näyttäytynyt papin työssä pelkästään haasteena. Haastatellut kuvasivat usein olevansa pidettyjä ja arvostettuja työntekijöitä. Vammaisuuden koettiin voivan lisätä papin lähestyttävyyttä ja synnyttää seurakuntalaisissa oletuksen siitä, että vammainen pappi ymmärtää kärsimystä, menetyksiä ja elämän rajallisuutta omakohtaisen kokemuksen kautta tavallista syvemmin.
Vammaistutkimuksen päivän tärkein viesti oli, ettei kyse ole yksittäisten ihmisten ongelmista vaan rakenteista ja asenteista. Työelämän esteettömyys ei tarkoita ainoastaan fyysistä saavutettavuutta tai apuvälineitä. Se tarkoittaa myös sitä, että osaaminen tunnistetaan riippumatta siitä, millainen ihminen sitä kantaa.
Jos vammaiset ihmiset joutuvat edelleen käyttämään merkittävän osan energiastaan pätevyytensä todistamiseen verrattuna vammattomiin henkilöihin, emme ole vielä saavuttaneet yhdenvertaista työelämää. Siksi vammaistutkimusta tarvitaan. Se tekee näkyväksi sellaisia rakenteita ja oletuksia, jotka muuten jäävät helposti huomaamatta, mutta jotka vaikuttavat ratkaisevasti siihen, kuka saa mahdollisuuden näyttää osaamisensa.
Työelämän todellinen yhdenvertaisuus alkaa vasta silloin, kun vammaisen ihmisen ei enää tarvitse ensin todistaa olevansa pätevä voidakseen tehdä työnsä.
Katri Suhonen, PsT, TM, YTM, Pappi, Diakoni-Sosionomi
Yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden asiantuntija
Kirkkohallitus